Rakentajat murroksessa, osa 1: 1990-luvun lama ja rakentajien ennätystyöttömyys

 

 

Oli talvi vuonna 1990. Hiihtolomat oli jouduttu viettämään sateisessa säässä ja Helsingissä lomapäivinä yllettiin juhannusyön lämpötiloihin. Rakentajia työskenteli Suomen Kansallisoopperan uudisrakennuksen työmaalla. Rakennuksen korkealta katolta näkyi pääkaupungin tuttu horisontti. Kallio kirkontornin, Suurkirkon kupolin ja Linnanmäen maailmanpyörän joukosta osui silmiin paljon nostureita ja telineiden ympäröimiä rakennustyömaita. Elettiin 1980-luvun puolivälin jälkeen alkaneen rakennusbuumin viimeisiä kuukausia. Nousukauden huippu ja kylmän sodan päättyminen olivat antaneet ihmisille vahvaa tulevaisuuden uskoa. Vuosikymmenen vaihtuessa tilanne muuttui täysin. Suomessa ajauduttiin itsenäisyyden ajan syvimpään lamaan, joka kuritti kaikkein rajuimmin rakennusalaa. Lamasta huolimatta Kansallisoopperan rakentaminen jatkui, mutta jotain oli muuttunut. Helsingin horisontista olivat muut nosturit kadonneet. 

Rakennusalan ennätystyöttömyys

Rakennusalan lama 1990-luvulla oli yksi vuoden 2024 keväällä valmistuneen Rakennusliiton historiaprojektin pääteemoista. Lama kuritti rajuimmin rakennusalaa ja laman seurauksena koko rakennusalalla ajautui syvään murrokseen. Kausityöttömyys oli ollut luonnollinen osa rakentajien vuosirytmiä, mutta nyt tilanne oli kokonaan toisenlainen. 1980-luvulla oli rakennusalalla nautittu poikkeuksellisen hyvistä suhdanteista ja ammattitaitoisista työntekijöistä oli suorastaan kilpailtu. Syksyllä 1990 tilanne alkoi nopeasti heikentyä, vaikka uusia asuntoja valmistuikin vielä ennätysmäärä. Rakennusliitto esitti vielä alkuvuodesta valtion lainoittaman asuntotuotannon lisäämistä, mutta puolueissa oltiin kiinnostuneempia tulossa olleista vaaleista. Vuonna 1991 rakennusalan työttömyys oli noussut jo 17,3 prosenttiin ja rakentajien työttömyyskassasta maksettiin 782 miljoonaa markkaa (218, 6 miljoonaa euroa) edellisvuotta enemmän. Laman syventyessä Rakennusliitosta tuli epävirallisesti rakennusalan suurin ”palkanmaksaja”.

Rakennustyömaiden hiljenemisellä oli laajat kerrannaisvaikutukset. Aliurakoitsijoiden käyttö väheni sekä rakennusaineteollisuuden kysyntä heikkeni jyrkästi. Esimerkiksi heinäkuussa vuonna 1991 Puolimatka Oy ilmoitti sulkevansa Vantaalla sijainneen elementtitehtaansa. Maa- ja vesirakennusalalla koneyrittäjien kaivurit seisoivat toimettomina. Rakennuselementit eivät kulkeneet maanteillä. Rakennusalaa ravisteli yritysten konkurssiaalto. Nousukaudella alalle oli tullut paljon uusia yrittäjiä, mutta vuoden 1991 aikana pantiin vireille jo 930 konkurssia. Sama vauhti jatkui vuoteen 1993 asti.

Ennen ammattitaitoinen rakentaja oli voinut työmaan valmistuttua siirtyä uudelle työmaalle. Töitä oli kyllä riittänyt. Rakentamisen pysähtyminen oli niin täydellistä, että uusi töitä ei yksinkertaisesti ollut.  Nyt ravisteltiin niin rakentajien kuin monen muunkin suomalaisen palkkatyöläisen elämän perustuksia, jossa kova työnteko oli ollut yksi elämän tukipilareita. Kovalla työnteolla oli aina pärjätty ja työtähän oli ahkerille käsille riittänyt. Rakennusliiton aluetoimistot alkoivat täyttyä työttömistä asiakkaista ja jonot ulottuivat usein kadulle saakka. Päivärahahakemukset ruuhkautuivat ja silloiset tietojenkäsittelylaitteet joutuivat ennen näkemättömälle koetukselle, puhumattakaan toimistojen henkilökunnasta. Monelle työttömälle aluetoimistossa käyminen oli henkisesti raskasta, jopa nöyryyttävää. Ammattiosastojen ja Rakennusliiton aluejärjestöjen luottamushenkilöt ovat muistelleet, kuinka monet tutut työttömäksi jääneet työkaverit saattoivat siirtyä kaupungilla kadun toiselle puolelle. Työ oli ollut monen rakentajan ankkuri säännölliseen elämään. Työssä saattoi tuntea onnistuvansa ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Valitettavan moni lääkitsi ahdistustaan alkoholilla.

Työttömyys oli ennen kaikkea raju taloudellinen isku. Ansiosidonnainen työttömyysturva takasi jonkinlaisen elintason, mutta työttömyyden pitkittyessä monen perheen tilanne muuttui entistäkin vaikeammaksi. Moni rakentaja on kertonut, kuinka nousukauden aikana saatettiin ottaa pankista suuri laina asunnon ostoa varten. Pahimmassa tapauksessa puolisokin oli saattanut jäädä työttömäksi, minkä jälkeen perheen talous oli päivärahan ja muiden tukien varassa. Tässä tilanteessa oli mentävä ”hattu kourassa” pankinjohtajan puheille neuvottelemaan lainan takaisinmaksun aikataulusta. Näitä murheita miettiessä yöunet jäivät usein vähiin. Päivittäisessä kulutuksessa oli keskityttävä olennaiseen. Ilmainen kouluruokailu nousi kokonaan uuteen arvoon. Kaiken kurjuuden keskellä oli kuitenkin myös jotain valoisaakin. Monet miespuoliset rakentajat ovat muistelleet, kuinka työttömyysjaksot antoivat paremmat mahdollisuudet olla mukana omien lasten arjessa. Naispuolisten rakentajien työttömyys saattoi jäädä tilastojen näkymättömiin, sillä moni nainen siirtyi kotiin hoitamaan lapsia ilmoittautumatta lainkaan työttömäksi.

Ennennäkemätön työttömyys kuritti rakentajien työttömyyskassan taloutta ankarasti. Vuonna 1991 työttömyyskassasta maksettiin päivärahoja ja koulutustukia 1, 3 miljardia markkaa (n. 362 miljoonaa euroa) ja luvun odotettiin vain kasvavan. Rakennusliiton jäsenmaksu koostui liiton osuudesta sekä itsenäisesti toimineen työttömyyskassan jäsenmaksusta. Nousukauden parhaina vuosina Rakennusliiton jäsenmaksuprosenttia oli pystytty pitämään 1, 7 prosentissa. Jos jäsenmaksuperusteita ei olisi muutettu niin vuoden 1992 aikana jäsenmaksua oli pitänyt korottaa 4, 5 prosenttiin. Syyskuussa vuonna 1992 järjestetyssä Rakennusliiton ylimääräisessä liittokokouksessa hyväksyttiin sääntömuutos, joka mahdollista jäsenmaksun perimisen myös työttömyyspäivärahasta. 

 

Kuva: Työttömies Murrostorstai-mielenosoitus 4.11.1993 Eduskuntatalon edessä. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto.