Rakentajat murroksessa 2: Sopimusyhteiskuntaa puolustamassa
1990-luvun lamaa leimasivat ammattiyhdistysliikkeen ja Esko Ahon johtaman porvarihallituksen kireät suhteet. Ajanjakso muistetaan Suomen Työnantajien Keskusliiton laatimista ”saatanallisista säkeistä”, joiden nimityksen keksi Rakennusliiton entinen puheenjohtaja ja SAK:n 2. puheenjohtaja Aarno Aitamurto. Rakennusliiton puheenjohtajana vuosina 1987-2004 toiminut Pekka Hynönen on muistellut, kuinka tuolloin työväenpuolueet olivat eduskunnassa heikkoja. Näissä oloissa hyvinvointivaltion ja sopimusjärjestelmän puolustaminen jäi ammattiyhdistysliikkeen harteille. Lamavuosina SAK uhkasi yleislakolla sekä kamppaili työttömyysturvasta ja sopimusten yleissitovuudesta. Rakennusliiton toimintakentässä 1990-luvun sopimusyhteiskuntakamppailu kiteytyi kysymykseen yrityskohtaisista luottamusmiehistä.
Rakennusalalla luottamusmiesjärjestelmä oli ollut aina 1980-luvulle saakka työmaakohtainen. Poikkeuksen muodostivat muutamat suurimmat rakennusyritykset sekä rakennusaineteollisuus, joissa yrityskohtaisia luottamusmiehiä oli valittu jo 1970-luvulta alkaen. Muilla teollisuuden aloilla yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä oli vakiintunut jo toisen maailmansodan jälkeen. Rakentajien edunvalvonnan näkökulmasta yrityskohtaiset pääluottamusmiehet olisivat merkittävästi helpottaneet edunvalvontaa, sillä huomattava osa riita-asioista olisi voitu selvittää jo työpaikalla ilman liittojen välisiä neuvotteluja. Rakennusliitossa oli muodostunut käsitys, että yrityksissä luottamusmiesjärjestelmää ei juurikaan vastustettu, mutta Rakennusteollisuuden Keskusliitossa (RTK) asiasta ajateltiin aivan toisin. Siellä luottamusmieskysymystä tarkasteltiin puhtaasti ideologisesta näkökulmasta. Väitettiinpä kommunistien pyrkivän luottamusmiesjärjestelmän avulla rakentamaan työpaikoille omaa vallankumousorganisaatiotaan. Vuoden 1988 työehtosopimusneuvotteluissa kovan väännön jälkeen oli saatu sovittua suurimmissa rakennusyrityksissä käynnistettävästi yrityskohtaisi pääluottamusmiehiä koskevasta kokeilusta. Lisäksi Rakennusliitto ja Rakennusteollisuuden Keskusliitto sopivat periaatteesta, jonka mukaan yrityskohtaiset luottamusmiehet vakiinnutettaisiin koko rakennusalalle.
Vuoden 1991 syksyllä rakennusalan liittojen neuvottelupöydässä tunnelmaa olisi voinut vaikka sahata paloiksi. Rakennusalan ajautuminen syvään lamaan sekä STK:n vaatimukset heijastuivat myös rakennustyöantajien neuvottelutaktiikkaan. Lokakuussa RTK irtisanoi rakennusalan luottamusmiessopimuksen ja samalla ilmoitti yrityskohtaisen luottamusmieskokeilun lopettamisesta jo saman vuoden loppuun mennessä. Yrityskohtaiset pääluottamusmiehet voitaisiin hyväksyä ainoastaan siinä tapauksessa, että samalla työmaakohtaiset luottamusmiehet poistettaisiin kokonaan sopimuksesta. Työnantajien mielestä pelkät yhteysmiehet riittäisivät työmaille. Se mistä oli jo kertaalleen sovittu, ei ollutkaan enää voimassa. Laman herättämän paniikin keskellä oli helppo vaatia huononnuksia, jotka olivat käytännössä romuttamassa koko rakennusalan luottamusmiesjärjestelmän. Esityksen mukaan rakennusalla luovuttaisiin liki sata vuotta käytössä olleesta työmaaluottamusmiesten valinnasta ja yrityskohtaiset pääluottamusmiehetkin valittaisiin vain, jos yli puolet työntekijöistä olisi valinnan kannalla. Luottamusmies ei edustaisi enää ammattiliittoa eikä valittavan luottamusmiehen tarvitsisi olla enää liiton jäsen.
Tällaiset vaatimukset olivat horjuttamassa Rakennusliiton asemaa rakennusalan työntekijöiden edunvalvojana, joten oli selvää, että asian suhteen liitossa oltiin päättäväisiä. Eikä kyse ollut suinkaan pelkästään rakennusalasta vaan suomalaisten palkkatyöläisten perusoikeuksista. Vuoden 1992 helmikuun puolivälissä Rakennusliito lisäsi painetta julistamalla ylityökiellon. Seuraavaksi vuorossa oli varoitus 17.3. alkavasta työtaistelusta, joka koskisi kaikkia RTK:n jäsenyrityksiä Hakaa ja Kummilaa lukuun ottamatta. Tässä vaiheessa työriita nousi myös julkisuuteen. Helsingin Sanomien haastattelussa Pekka Hynönen kuvaili työnantajan esityksiä ”törkeiksi ja skandaalimaisiksi”. Rakennustyönantajien Matti Luokola puolestaan väitti, että Rakennusliitto olisi ajamassa mallia, jossa työehdoista sovittaisiin yksinomaan paikallisen yrityksen kanssa. Tässä tilanteessa työantajalle sopi siis vastustaa paikallista sopimista, vaikka esitetty väite olikin perätön. Rakennusliitto oli puolestaan tiukasti puolustamassa kollektiivisia työehtosopimuksia. Neuvottelutilanteeseen otettiin kantaa myös 4.2.1992 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, jossa toistettiin työnantajapuolen narratiivia. Maan ykköslehden mukaan Rakennusliitto oli koko riidan käynnistäjä, kun taas työnantajat olisivat tyytyneet väljempään malliin. Rakennusalan vakavan työttömyyden aikana luottamusmiesjärjestelmästä riitelemistä pidettiin ”suhteellisuuden tajunsa menettäneiden työmarkkinajohtajien pullisteluna”. Kirjoitus antoi jo hyviä viitteitä siitä, miten lamavuosien jälkeen työmarkkinasuhteita mediassa tultiin usein käsittelemään. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että tämän narratiivin mukaan ammattiliitot ajoivat sokeasti vain omaa etuaan kun taas työnantajat olivat pyytettömästi isänmaan asialla.
Rakennusalan lakon lähestyessä neuvotteluja jatkettiin valtakunnansovittelija Jorma Reinin toimistossa. Valtakunnansovittelijan aloitteesta Rakennusliiton puheenjohtaja Pekka Hynönen ja liiton lakimies Jari Hellsten laativat sovintoesityksen, jonka myös lopulta työnantajapuoli hyväksyi. Sovintoesitys noudatteli Rakennusliiton tavoitteita. Luottamusmiessopimuksen mukaan yli 10 työntekijän yrityksiin valittaisiin yrityskohtainen luottamusmies ja tarpeen mukaan luottamusmiehet myös työmaille. Keskeistä oli myös se, että luottamusmiehen tuli olla Rakennusliiton jäsen ja edustaa tehtävässään liittoa. Puheenjohtaja Hynönen kiitteli neuvottelujen tulosta liittotoimikunnan kokouksessa todeten, että parikymmentä vuotta tavoiteltu luottamusmiesjärjestelmä saatiin viimein toteutumaan rakennusalalle. Näin merkittävän uudistuksen aikaansaaminen rakennusalan syvimmän laman keskellä oli eittämättä yks Rakennusliiton historia kohokohtia. Näin pitkään rakentajat olivat joutuneet odottamaan järjestelmää, joka oli ollut suomalaisessa työelämässä arkea jo vuosikymmenien ajan.
Teksti pohjautuu teokseen:
Rantanen, Keijo, Kova urakka, Rakennusliitto ja rakennusalan murros 1990-2024. Rakennusliitto ry. 2024.
Kommentit
Lähetä kommentti