Rakentajat murroksessa 3: Ulkomainen työvoima ja riiston uudet muodot

  

 

Tänä päivänä rakennusala on työvoimaltaan yksi Suomen elinkeinoelämän kansainvälisimpiä toimialoja. Suomi oli pysynyt aina 1980-luvulle asti maastamuuttomaana ja ensimmäinen ulkomaalaislakikin säädettiin vasta vuonna 1982. 1980-luvun nousukausi aiheutti rakennusalalla työvoimapulaa ja rakennusyritykset alkoivat rekrytoida työntekijöitä vielä tuolloin Neuvostoliittoon kuuluneesta Eestin sosialistisesta neuvostotasavallasta. Käytännössä työvoiman maahantulo tapahtui suomalais-neuvostoliittolaisten yhteisyritysten kautta.  Koska ilmiö koski ennen muuta rakennusalaa oli Rakennusliiton otettava siihen kantaa muita ammattiliittoja aikaisemmin.

Alkureaktio oli jyrkän kielteinen. Vuonna 1988 Rakennusliiton liittotoimikunnan laatimassa kannanotossa korostettiin, ettei rakennusalan ammattiliitto hyväksy halvan työvoiman värväämistä suomalaisille työmaille. ”Sillä kierrettäisiin vain Suomessa työsuhteissa noudatettavia velvoiteita”, kannanotossa todettiin. Rakennusliiton toimitsijat alkoivat törmätä säännöllisesti ulkomaisen työvoiman käytössä ilmenneisiin laittomuuksiin, joissa useimmiten Virosta tullut rakentaja ei ollut lainkaan tietoinen oikeuksistaan suomalaisilla työmarkkinoilla. Esimerkiksi Uudeltamaalta paljastui lukuisia tapauksia, joissa suomalais-virolainen yhteisyritys oli välittänyt Suomeen rakentajia. Miehet oli majoitettu huonokuntoiseen asuntovaunuun, joka oli säiden viilennettyä vaihtunut sentään vanhaan omakotitaloon. Suomalaisen yrittäjän Volvolla sitten ajeltiin ympäri Uudenmaan aluetta erilaisilla työmailla ja palkka maksettiin käteisellä. Rakentaja-lehteen haastateltu virolainen rakennusmies haaveili ostavansa rahoilla Virosta käytetyn Ladan ja pesukoneen.

Työntekijä- ja työnantajapuolen käsitykset ulkomaisesta työvoimasta olivat hyvin kaukana toisistaan. Syksyllä vuonna 1990 järjestetyssä rakennusalan suhdanne seminaarissa Rakennusteollisuus ry:n työmarkkinajohtaja Markku Kalliomäki totesi, ettei ulkomaisen yrityksen tarvitse Suomessa välittää täkäläisen työehtosopimuksen määräyksistä. Rakennusliitossa voitiin sentään turvautua hallituksen vuonna 1990 eduskunnalle esittämän integraatioselonteon linjaukseen, jonka mukaan Suomen lait pätivät myös muualta tulevaan työvoimaan. Rakennusalan lama vähensi rakennusalan työvoiman kysyntää ja väliaikaisesti ulkomaisen työvoiman kysymyskin siirtyi taka-alalle.

Laman perintönä rakennusalan yritykset ryhtyivät lisäämään toiminnassaan aliurakointia samaan aikaan kun uudentyyppiset urakkatyöt alkoivat hämärtää työmaiden vanhoja ammattikuntaisia rooleja. Joillakin työmailla aliurakoitsijoiden käyttö saattoi lähennellä 90 prosenttia. Aliurakointi oli mahdollistanut rakennusalalla myös erittäin laajan harmaan talouden harjoittamisen. Tilanteeseen oli osaltaan johtamassa alla käyty kiivas tarjouskilpailu, joissa halvimman tarjouksen tehnyt oli aina vahvoilla. Toisaalta aliurakoinnin lisääntyminen mahdollista ulkomaisen työvoiman häikäilemättömän hyväksikäytön. Harmaan talouden kitkemiseksi Rakennusliitto aloitti työmaiden yllätystarkastukset, jotka osoittivat ongelman laajuuden. Veronkiertotapausten tultua julkisuuteen oli myös valtiovallan ryhdyttävä toimiin. Keskeisiä uudistuksia olivat vuonna 2005 rakennustyömaiden kulkuluvat pakollistava laki sekä seuraavana vuonna säädetty tilaajavastuulaki.

Vuoden 1995 alusta EU-jäsenyys sekä vuonna 2004 toteutunut EU:n itälaajentuminen toivat ulkomaalaista työvoimaa rakennustyömaille kokonaan uudessa mittakaavassa. Rakennusyritykset pyrkivät pitämään tuotantokustannukset minimissä ja tähän halvempi ulkomainen työvoima oli hyvä ja toimiva ratkaisu. Rakennustyömailla työtä siirrettiin kiihtyvällä tahdilla alihankintaketjuille, jonka alimmalla portaalla oli useimmiten ulkomailta Suomeen saapunut ja oikeuksistaan tietämätön rakentaja. Rakennusliiton oli pyrittävä tilkitsemään sopimustoiminnalla järjestelmän aukkoja, sillä halpatyövoimalla keinottelu ja ulkomaisten työntekijöiden oikeuksien polkemisesta tuli julkisuuteen jatkuvasti räikeitä esimerkkejä. Ylityökorvaukset saatettiin jättää maksamatta, samoin ulkomailta lähetetylle työntekijälle kuuluvat päivärahat ja työpäivät saattoivat venyä epäinhimillisen pitkiksi. Työntekijöitä saatettiin majoittaa asumiskelvottomiin varastotiloihin ja työtä jouduttiin tekemään vaarallisissa olosuhteissa.

Viime vuosina ovat yleistyneet myös tapaukset, joissa ulkomaisia työntekijöitä ovat tehneet työtä kevytyrittäjänä joko tietämättään tai pakotettuna. Monet tapaukset olisivat jääneet paljastumatta ilman rakennustyömaiden luottamushenkilöiden ja työsuojeluvaltuutettujen aktiivisuutta. Ulkomaisten työntekijöiden hyväksikäyttötapauksien selvittäminen ei ole helppoa, sillä tapauksien yhteydessä usein törmätään salailuun ja vaikenemisen muuriin. Valtaosa väärinkäytöksistä tapahtuu ulkomaisissa aliurakointiyrityksissä. Suomalaisten rakennusyritysten rooli on sulkea silmät ja korvat totuudelta ja näytellä yllättynyttä käryn käytyä. Pohjimmiltaan ammattiyhdistysliikkeen perusajatuksia ovat kansainvälisyys ja solidaarisuus. Nämä ylväät ajatukset kiteytyvät työelämässä siihen ajatukseen, että taustastaan riippumatta kaikilla työntekijöillä tulee olla saman oikeudet. 

 

Kuva: Venäläisiä työntekijöitä Keitele-Päijänne -kanavatyömaalla vuonna 1992. Kuva: Inka Joensuu. Mobilia.  

 

 

Teksti pohjautuu teokseen: 

Rantanen, Keijo, Kova urakka. Rakentajat ja Rakennusliitto rakennusalan murroksessa 1990-2024. Rakennusliitto, 2024.